Sosiaalityötä kahden kulttuurin keskellä

Kulttuurienväliset kohtaamiset ovat osa sosiaalityön arkea. Monikulttuurisesta sosiaalityöstä puhuttaessa monelle tulee kenties ensimmäisenä mieleen maahanmuuttajien parissa tehtävä sosiaalityö. Harvemmin ehkä ajatellaan, että monikulttuurista sosiaalityötä tehdään myös esimerkiksi maamme perinteisten vähemmistöjen parissa. 

Pohjois-Suomessa sosiaalityö kohtaa saamelaisen kulttuurin. Saamelaiset ovat Pohjoismaiden ainoa alkuperäiskansa. Heillä on oma kieli ja kulttuuri, jota sosiaalityössä jo lainsäädännön pohjalta on huomioitava (esim. Saamen kielilaki 1086/2003; Sosiaalihuollon asiakaslaki 22.9.2000/81). 

Mutta mitä erityistä saamelaisten parissa tehtävässä sosiaalityössä on? Vai onko siinä mitään erityistä? Onko saamelaisilla asiakkailla kenties joitain erityistarpeita, joita sosiaalityössä tulisi huomioida? 

Näihin kysymyksiin olen etsinyt vastauksia Pro gradu-tutkielmassani (Järvensivu 2014) haastattelemalla saamelaisten parissa työskenteleviä sosiaalityöntekijöitä.

Saamelaissosiaalityön erityiskysymykset

Tutkimuksen tuloksista on ymmärrettävissä, että saamelaissosiaalityö ei käytännön toteutukseltaan merkittävästi poikkea muusta sosiaalityöstä. Saamelaissosiaalityössä painottuu sosiaalityölle yleensäkin tärkeitä arvoja ja lähtökohtia. Näitä ovat esimerkiksi asiakaslähtöisyys ja asiakkaan kokonaisvaltainen huomioiminen. Samanaikaisesti tutkimustulokset osoittavat, että saamelaissosiaalityössä on erityiskysymyksiä. Kielikysymykset, saamelaisten historia ja kulttuurille ominaiset kommunikaatio- ja vuorovaikutuspiirteet ovat tutkimuksen perusteella erityisiä saamelaissosiaalityölle.

Saamelaissosiaalityön erityiskysymykset eivät kuitenkaan näyttäydy yksiselitteisinä tutkimusaineistossa. Kysymys omakielisistä sosiaalityön palveluista on hyvä esimerkki tästä. Omakielisen palvelun merkitys ei näyttäydy itsestäänselvyytenä sosiaalityöntekijöiden puheissa. Sosiaalityöntekijät enemmänkin pohtivat ja neuvottelevat siitä, kenelle omakielinen palvelu sosiaalityössä on välttämätöntä.  Omakielisyyttä sosiaalityössä ei siten nähdä itseisarvona, vaan neuvoteltavissa olevana asiana.

Saamelaissosiaalityön erityiskysymyksenä näyttäytyy myös se, että saamelaisen asiakkaan tarpeet eivät välttämättä ole samanlaisia kuin suomalaisen asiakkaan. Saamelaiset elävät suomalaisessa yhteiskunnassa ja saamelaissosiaalityötä tehdään suomalaisen yhteiskuntajärjestelmän arvojen ja normien mukaisesti. Saamelaisen asiakkaan kohtaaminen suomalaisessa yhteiskuntajärjestelmässä ei välttämättä ole yksinkertainen yhtälö. Tutkimukseen osallistuneiden sosiaalityöntekijöiden puheista ilmenee esimerkiksi, että sosiaalityön tietopohja ei aina sovellu saamelaisyhteisöön ja että sosiaalityöntekijät soveltavat ja räätälöivät sosiaalityön tietoa ja käytäntöjä saamelaiseen kulttuuriin sopiviksi.

 

Saamelaiset asiakkaat ovat keskenään erilaisia

Sosiaalityön asiakkaat eivät ole keskenään samanlaisia ja tämä koskee myös saamelaisia asiakkaita. Vallitseva saamelaisdiskurssi on kuitenkin tuottanut melko homogeenisen kuvan saamelaisista. Tämän pohjalta rakentuu käsitys, että kaikki saamelaiset jakavat saman menneisyyden, kulttuurin, kokemukset ja identiteetin. Tämä kuitenkin peittää saamelaisten moninaisuuden alleen, eikä kaikkien saamelaisten välttämättä ole helppo samaistua tähän kuvaan. (Valkonen 2009, 13, 15–16.)

Tutkimuksen osallistuneet sosiaalityöntekijät painottavat saamelaisuuden moninaisuutta. Saamelaisuuden eroja ilmenee niin yhteisöllisellä kuin yksilöllisellä tasolla muun muassa kielitaidossa, elinkeinoissa ja kulttuurisissa tavoissa. Saamelaisuuden moninaisuus näyttäisi johtavan siihen, että saamelaisuutta on vaikea yleistää ja sitä myötä myös yleisesti pätevien teorioiden ja työmenetelmien kehittäminen on haastavaa. 

Saamelaissosiaalityön ei-erityisyys

Tutkimusaineistosta paikantuu myös saamelaissosiaalityön ei-erityisyys, jonka pohjalta saamelaissosiaalityön ja muun sosiaalityön välillä ei nähdä olevan merkittäviä eroja.  Tasa-arvoon liittyvät kysymykset ovat vahvasti kytköksissä saamelaissosiaalityön ei-erityisyyteen. Ajatus tasa-arvosta saa haastateltujen sosiaalityöntekijöiden puheissa erilaisia merkityksiä. Esimerkiksi saamelaisen asiakkaan kulttuuritaustaa ei tasa-arvoa painottavasta näkökulmasta nähdä merkityksellisenä sosiaalityössä.

Asiakkaan kulttuuritaustalla ei välttämättä olekaan merkitystä sosiaalityön kohtaamisessa ja siten sen huomioiminen ei aina ole tarpeellista. Liiallinen kiinnittyminen asiakkaan kulttuuritaustaan voi pahimmillaan johtaa jopa erilaisuuden tuottamiseen.  Samanaikaisesti on kuitenkin muistettava, että tärkeä osa yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta on yhteiskunnallisen erilaisuuden tunnustaminen.

Sosiaalityössä erikulttuuristen asiakkaiden kanssa, haasteena näyttäisi olevan tasapainon löytäminen asiakkaiden erilaisuuden ja samanlaisuuden huomioimisen välille. Erilaisuuden liiallinen korostaminen voi johtaa stereotypioimiseen, ja asiakas saattaa kokea hänestä tuotetun erilaisuuden vieraaksi. Samanlaisuuden korostamisen seurauksena saatetaan puolestaan ohittaa asiakkaan mahdolliset erityistarpeet.

Miten saamelaissosiaalityötä tulisi toteuttaa?

Tutkimuksen perusteella väitän, että saamelaissosiaalityötä tulee lähestyä niin yhteiskunnalliselta, yhteisölliseltä kuin yksilölliseltä tasolta.  Yhteiskunnallinen taso määrittää pitkälti saamelaissosiaalityön reunaehdot. Suomalaisiin arvoihin ja normeihin perustuva ja suomalaisiin tarpeisiin vastaava sosiaalityö ei kuitenkaan välttämättä kohtaa saamelaisen asiakkaan arvoja, normeja ja tarpeita. Tämän vuoksi tarvitaan julkista keskustelua saamelaissosiaalityön kehittämistarpeista.

Yhteisöllisellä tasolla puolestaan on mahdollista luoda saamelaissosiaalityön viitekehys. Viitekehys rakentuu esimerkiksi saamelaisten historiaan ja kulttuuriin pohjautuvasta tiedosta. Tärkeä osa viitekehystä on myös kielellisen ulottuvuuden huomioiminen. Tutkimuksen perusteella saamen kieli ei ole ehdottoman keskeinen sosiaalityössä, vaan kielen merkitys määrittyy tilannekohtaisesti. Saamelaisten asiakkaiden kielenkäyttötarpeet ja siihen liittyvät toiveet ovat erilaisia. Tämän moninaisuuden huomioiminen on oleellinen saamelaissosiaalityössä.

Saamelaissosiaalityön viitekehystä luodessa haasteena on kuitenkin stereotypioiden välttäminen. Siksi yksilöllisen tason huomioiminen on kenties kaikista tärkeintä. Yksilöllisellä tasolla huomioidaan saamelaisen asiakkaan ainutlaatuisuus ja työskennellään kokonaisvaltaisesti. Tästä näkökulmasta saamelaissosiaalityön keskeiseksi kysymykseksi tulee, miten yksilö haluaa hänen kulttuurinsa tai äidinkielensä huomioitavan sosiaalityössä. Kulttuurisensitiivinen kohtaaminen voi merkitä hyvin erilaisia asioita eri asiakkaille. Asiakkaalle kulttuuristen erityispiirteiden huomioimisen merkitys saattaa laajuudeltaan vaihdella suuresti riippuen esimerkiksi siitä, asioiko hän sosiaalitoimessa toimeentulotukiasioissa vai hakeeko hän apua vaikeaan perhetilanteeseen. 

Linda Järvensivu

Lähteet:

Järvensivu, Linda 2014: Saamelaissosiaalityötä paikantamassa diskurssianalyysin keinoin. Pro gradu-tutkielma. Lapin yliopisto.

Laki sosiaalihuollon asiakkaan asemasta ja oikeuksista 22.9.2000/812.

Saamen kielilaki 15.12.2003/1086.

Valkonen, Sanna 2009: Poliittinen saamelaisuus. Vastapaino. Tampere.

Sosiaalityön kansainvälinen kesäkoulu Lapin yliopistolla 20.-24.5.2013

Maanantai:

16. kansainvälinen kesäkoulu Lapin yliopistolla käynnistyi hiukan jännittyneissä mutta iloisissa tunnelmissa. Kesäkoulun johtaja Stanley L. Witkin Vermontin yliopistosta USA:sta toivotti kaikki opiskelijat lämpimästi tervetulleiksi kesäkouluun, ja rohkaisi myös vähemmän englantia käyttäneitä tekemään parhaamme osallistuessaan keskusteluihin.

Kesäkoulussa oli tänä vuonna noin 80 osallistujaa, jotka tulivat Suomen lisäksi yhdeksästä eri maasta: USA:sta, Hong Kongista, Iso-Britanniasta, Saksasta, Itävallasta, Japanista, Kiinasta, Vietnamista ja Romaniasta.

Witkin kertoi puheenvuorossaan sosiaalityön globaalista näkökulmasta ja oli esiintymisessään innostava ja asiantunteva. Hänen englannin puheensa oli helposti seurattavaa ja ymmärrettävää. Hänen luennossaan kuvattiin, miten kansainvälisen sosiaalityön ja globalisaation voi nähdä ja kuinka globalisaatio vaikuttavaa sosiaalityöhön. Witkin kannusti meitä kuitenkin kyseenalaistamaan automaattisen näkemyksen muodostuksen. Aihepiiriin perehtyminen ja reflektointi ovat tärkeätä ennen asiasta vakuuttumista. 

Marjaana Seppäsen erittäin mielenkiintoisen luennon aiheena oli Suomi pohjoismaisena hyvinvointivaltiona. Aluksi hän kertoi muun muassa Suomen historiasta ja sodan vaikutuksesta Rovaniemeen. Puheen keskiöissä oli pohjoismainen hyvinvointivaltiomalli. Luennoitsijan näkemys oli kuitenkin kriittinen Suomen hyvinvointijärjestelmää kohtaan. Tunnusmerkit täyttyvät vielä, mutta todellisuutta haastavat esimerkiksi globalisaatio ja Suomen Euroopan unionin jäsenyys.

Iltapäivällä koko joukko sosiaalityön opiskelijoita jaettiin kahdeksaan ryhmään. Työpajoissa keskusteltiin sosiaalityön koulutuksesta eri maissa, miksi oli valinnut sosiaalityön opinnot ja miten sosiaalityö nähdään omassa maassa. Useamman opiskelijan motiiveina sosiaalityön opintoihin oli vaikeassa elämäntilanteessa olevien ihmisten ja perheiden auttaminen.

Sosiaalityötä tehdään erilaisilla tavoilla jokaisessa maassa. Vietnamissa sosiaalityö nähtiin vain hyväntekeväisyystyönä, jota harjoitetaan vapaaehtoisten voimin. Itävallassa korostui konservatiivinen hyvinvointivaltiomalli, jossa perinteiden, yhteisöllisyyden ja uskonnon korostaminen ovat tärkeitä arvoja. USA:ssa yliopisto-opinnot maksavat paljon, joten sosiaalityön maisteriopinnot ovat useamman opiskelijan tavoitteena, sillä ne takaavat paremmat mahdollisuudet työmarkkinoilla sekä paremman palkan.

Maanantai päättyi rentoon ”welcoming” tilaisuuteen, jonne kaikki osallistujat olivat tervetulleita. Ilta sujui nopeasti pientä iltapalaa nauttien ja toisiin tutustuen. Kaikki odottivat kesäkoululta mielenkiintoisia keskusteluja, innostavia luentoja ja mukavaa yhdessäoloa. Odotukset kansainvälisestä illasta sekä ”pot luck dinneristä” olivat suuret. Moni maa olikin valmistautunut näihin huolella kantaen matkalaukut pullollaan eksoottisia ruokalajeja sekä rekvisiittaa iltaohjelmiin.

Annukka Pöykkö, Mari Hast, Marjo Mutanen, Pauliina Kemppainen ja Sari Della Spina

Tiistai:

Vanhemmuuden tukeminen

Tiistai aamun aloitti Tri. Sandra Tsang Hong Kongin yliopistosta luennoimalla aiheesta ”Theory and Evidence-Informed Parent families in Hong Kong.

Sandra kertoi elämästä Hong Kongissa. Kunnallisiin asuntoihin voi joutua jonottamaan jopa 5-6 vuotta. Asunnot Hong Kongissa ovat todella pieniä. Sandra toi esille, miten vanhemmat kilpailuyhteiskunnassa haluavat varmistaa lapsilleen hyvän tulevaisuuden valmentamalla lapsia tavoitteellisesti esimerkiksi harrastusten avulla. Esille tuli käsite 'helikopterivanhempi'. Käsitteellä tarkoitetaan vanhempia, jotka tekevät kaikkensa lastensa menestyksen eteen. Suomessa käytetty termi on curling- vanhemmuus, johon liitetään myös lasten suojeleminen pettymyksiltä ja vastoinkäymisiltä.

Kiinasta Hong Kongiin tulee myös köyhiä perheitä paremman elintason toivossa. Äidit jäävät lasten kanssa kotiin ja isät tekevät pitkiä työpäiviä. Perheillä on vaikeuksia sopeutua uuteen yhteisöön ja hongkongilaiseen elämäntapaan. Hong Kong on tukenut kiinalaisten lasten vanhempia erilaisten projektien avulla esimerkiksi esikoulun aloittamisessa, terapian saamisessa sekä opiskelun aloittamisessa. 

Hong kongin opiskelijat kertoivat meille paneelissaan Hong Kongin vanhenevasta väestöstä. Hong Kongissa haasteena on eliniän nousu, kuten länsimaissa. Opiskelijat olivat valinneet positiivisen näkökulman aiheeseen, joten esitys antoikin monipuolisen ja mielenkiintoisen kuvan niistä mahdollisuuksista, joita kasvava, hyvin koulutettu ja hyväkuntoinen vanhusväestö yhteiskunnalle tuottaa. Heidän on ensisijaisen tärkeää löytää mielekästä tekemistä kiireisten työvuosien jälkeen. Eläkeläiset ovat nykyisin aktiivisia lastenlastensa hoitajia sekä erilaisissa vapaaehtoistöissä. Jokainen voi tuntea itsensä tärkeäksi.

Enni Mikkonen luennoi meille naisten oikeuksista nepalilaisessa kulttuurissa. Ennin luento alkoi mielenkiintoisesti. Kuulimme Nepalin olevan 'maailman katto', jossa on monipuolinen luonto vuorista sademetsään. Ennin etnografinen tutkimus on vaatinut häneltä pitkäaikaista oleskelua, havainnointia ja keskusteluja Nepalissa. Näin hän on perehtynyt naisten yhteisöihin maaseudulla sekä naisten vahvuuksiin arjessa. Enni johdatti meidät kertomustensa kautta ymmärtämään nepalilaisten naisten ja tyttöjen asemaa.

Suomalaiset opiskelijat kertoivat meille opiskelijapaneelissa suomalaisesta sosiaalityöstä, sosiaalityön opiskelemisesta Suomessa sekä esimerkkejä työelämästä. Kansainvälisen kesäkoulun toinen päivä tarjosi meille mielenkiintoista, uutta tietoa Hong Kongista ja sosiaalityöstä siellä. Suomalaiset opiskelijat edustivat meitä suomalaisia kunniakkaasti ja tyylillä.

Eija Kvist, Tarja Tihinen, Johanna Majala ja Arja Kasurinen

Keskiviikko:

Keskiviikko oli sosiaalityön kansainvälisessä kesäkoulussa Itävalta-painotteinen. Huomiomme kiinnittyi erityisesti samankaltaisuuksiin ja toisaalta eroihinkin suomalaisissa ja itävaltalaisissa tavoissa järjestää sosiaalityön opintoja ja – käytäntöjä. 

Meidät suomalaisina opiskelijoina yllätti tieto, että Itävallan Vorarlbergin yliopistoon kuulosti olevan paljon vaikeampi päästä opiskelemaan sosiaalityötä kuin tänne Suomeen. Hakijoilla on olemassa muutamia eri ”väyliä”, joiden kautta he pääsevät eteenpäin monivaiheisessa hakuprosessissa: ylioppilastutkinto, kandidaatin tutkinto sosiaalityöstä tai kaksi jonkinlaista vaihtoehtoista koetta. Myös työkokemus voi olla hyödyksi prosessissa. Lisäksi hakija tarvitsee cv:n ja motivaatiokirjeen, jonka lisäksi hän ottaa osaa varsinaiseen pääsykokeeseen, mikä on eräänlainen älykkyystesti. Kokeessa hyvin menestyneet haastatellaan kahden henkilön toimesta (koulun edustaja ja käytännön työntekijä), joka on viimeinen vaihe hakuprosessia.

Suomessa sosiaalityötä yliopistoon pääsee opiskelemaan, jos läpäisee pääsykokeen, joka koostuu yleensä vain luetusta kirjallisuudesta ja pienestä aineistotehtävästä. Pohdimme, että Itävallan järjestelmä on siinä mielessä parempi, että soveltuvuuttakin alalle testataan haastattelulla ja motivaatiokirjeellä, joita Suomessa ei ole laisinkaan.

Itävaltalaiset opiskelijat kertoivat myös opiskelijajärjestöstään SÖPSS:stä. Sen rooli on olla aktiivinen ja kriittinen toimija sosiaaliekonomissa ja sosiaalipoliittisissa kysymyksissä. SÖPPS on hyvin tuore opiskelijajärjestö ja vastaa meidän Lapin yliopiston sosiaalityön opiskelijoiden Lyhty ry:tä. Meille tuli olo, että meidän ainejärjestöstämme ei välttämättä ole niin aktiivinen yhteiskunnallisissa kysymyksissä kuin itävaltalaisten järjestö vaikutti olevan.

Saimme kuulla myös hieman itävaltalaisesta sosiaalityön käytännöistä Johanna Hefelin kerrottua alaikäisten turvapaikanhakijoiden tilanteesta Itävallassa. Luento oli siinä mielessä valaiseva, että osalla ryhmästämme oli käsitys, ettei Suomessa olisi ollenkaan lapsia, jotka tulevat tänne turvapaikanhakijoina ilman vanhempia. Luennon johdosta asiasta tuli otettua selvää, ja todettua, että kyllä Suomessakin tällaista on.

Yksi mielenkiintoinen ero Itävallan ja Suomen sosiaalityön välillä on vapaaehtoisten ja järjestöjen roolit hyvinvointijärjestelmässä. Itävaltalaiset opiskelijat ja opettajat sanoivat heidän koko tämän hetkisen hyvinvointijärjestelmän hajoavan ilman vapaaehtoisten panosta. Suomessa vapaaehtoisia ei vielä nähdä rinnakkaisina toimijoina ammattilaisten rinnalla samalla laajuudella kuin Itävallassa. Lisäksi sosiaalityön rooli Itävallassa tuntui olevan jalkautuvampi. Itävallassa sosiaalityöntekijä tekee esimerkiksi perhetyössä enemmän niitä tehtäviä, jotka Suomessa kuuluvat sosionomi (AMK)-tutkinnon suorittaneille. 

Tämän antoisan ”Austrian dayn” perusteella huomasimme, että itävaltalainen sosiaalityö on hyvin paljon samankaltaista kuin meillä, painottuen kuitenkin ehkä jonkin verran käytännönläheisempään ja toiminnallisempaan työorientaatioon kuin Suomessa.

Anna Kylmänen, Kirsi Aatsinki, Riikka Ylisaukko-oja, Reeta Laitinen, Johanna Rissanen

Torstai:

Kesäkoulun neljäs päivä tarjosi mielenkiintoisia näköaloja Saksan ja Yhdysvaltojen hyvinvointi- ja sosiaalipalvelujärjestelmiin. Olemme pohtineet tässä blogikirjoituksessa sosiaalipalvelujen järjestämistä sekä sosiaalityön koulusta Saksan osalta, joka on verrattain erilainen kuin meillä Suomessa.

Kasselin yliopiston opiskelijat kertoivat sosiaalityöstä Saksassa ja nostivat esille keskustelua sosiaalityöntekijöiden palkkauksesta ja koulutuksen riittävyydestä suhteessa työn vaativuuteen. Lisäksi paneeli herätti keskustelua vapaaehtoisten merkityksestä sosiaalipalveluiden ylläpitäjinä Saksassa. Koulutus Saksassa on suomalaista sosiaalityön koulutusta lyhyempi ja käytäntöpainotteisempi. Voiko siis suomalaista koulutusta lyhyempi koulutus tarjota todella pätevyyden alalle, jossa vaaditaan moniosaamista sosiaalisten ongelmien alueelta? Suomessa koulutus on tieteellisempi ja täällä pyritään myös tutkivaan otteeseen sosiaalityössä.

Suomalainen sosiaalityön koulutus tarjoaa mielestämme alan moninaisuuteen nähden liian vähän käytännön opetusta. Tällä hetkellä iso osa opiskelijoista käy töissä opintojen ohella. Toisaalta opintojen ja työelämän yhtäaikaisuus syventää oppimista ja luo kokemuksen kautta syvempää ymmärrystä myös teoreettiselle ajattelulle, mutta samalla se kuitenkin mahdollisesti hidastaa opiskelutahtia ja valmistuminen voi viivästyä. Jos käytännönopetusta olisi enemmän tarjolla aikana, niin voisimme kuvitella, että opiskelijat olisivat paremmin valmiita vastaanottamaan sosiaalityön moninaisen työskentelykentän ja kohtaamaan myös ammatilliset haasteet varmemmalla otteella. Ehkä suomalainen sosiaalityön koulutus voisi ottaa oppia Saksan koulutusjärjestelmästä?

Suomessa sosiaalipalvelut rakentuvat eritavoin kuin Saksassa, eikä Suomessa vapaaehtoisvoimin tapahtuvaa sosiaalipalveluiden tuottamista esiinnyt niin paljon. Suomessa väestön vanhenemisen myötä on yhä enemmän vanhuksia, jotka tarvitsevat tukea selviytyäkseen arjen haasteissa. Voitaisiinko Suomessa kehittää vapaaehtoistyötä ja sen hyödyntämistä vanhusten tukemiseksi kauemmin kotona? Miten saksalaismallinen ”vapaaehtoisten armeija” saataisiin koottua Suomessa, jossa vapaaehtoistyön tekeminen ei ole yhtä selvä asia kuin Saksassa, jossa lähes jokainen ihminen tekee jossain vaiheessa elämäänsä edes jonkin verran vapaaehtoistyötä. Suomessa vapaaehtoistyö on pitkälti kuitenkin pohjautunut vapaa-ajan ja urheilutoiminnan parissa vapaaehtoistyöhön. Naiset ovat Suomessa tehneet kuitenkin myös vapaaehtoistyötä sosiaalialan järjestöissä. Voitaisiinko siis valjastaa naiset tekemään vapaaehtoistyötä yhteiskuntamme hyväksi? Olisi mielenkiintoista tietää, miten Saksassa vapaaehtoistoiminnan yleisyys on vaikuttanut esimerkiksi nuorison työllistymiseen ja heidän mielenkiintoonsa työelämää kohtaan.

Anna Haukipuro, Kirsi Jehimoff, Maija Poukkula ja Veera Rinne

Viikko oli erittäin antoisa ja avartava. Monenlaisia tunteita ja ajatuksia on herännyt, ne ovat vieneet meitä naurusta ja innostuksesta ahdistukseen ja suruun. Ajatukset ovat käynnistyneet ja saaneet meitä pohtimaan kriittisestikin. Mahtava viikko ja ehdottomasti osallistumisen arvoinen kokemus!

Tulevaisuuden sosiaalityöntekijä - puoleksi kone, puoleksi ihminen?

Teksti: Heidi Patokoski ja Sari Huhta

Tulevaisuuden sosiaalityöntekijä - puoleksi kone, puoleksi ihminen?

Tätä kysymystä pohdiskelevat Lapin yliopiston SIMO III-opiskelijat Sari Huhta ja Heidi Patokoski. Sosiaalityön e-osaamisen maisterikoulutus eli tuttavallisemmin SIMO III on Lapin yliopistossa syyskuussa 2011 alkanut koulutus. Koulutuksella pyritään vastaamaan kuntien palvelurakenteiden teknologisoitumiseen ja sosiaalityöntekijöiden tarpeeseen Oulun seudulla.

”ESR-rahoitteisen maisterikoulutuksen tavoitteena on tuottaa uudenlaista sosiaalityön osaamista. Koulutuksesta valmistuvilla on sosiaalityön ammatillisen kelpoisuuden lisäksi valmiuksia kehittää sosiaalialan toimintaa ja palvelurakenteita teknologiaa sosiaalityön lähtökohdista hyödyntäen. ”

Näin luvataan Lapin yliopiston verkkosivuilla. Mutta mikä on todellisuus? Miten teknologia ja hyvinvointipalvelut saadaan kohtaamaan? Mitä tämä teknologian hyödyntäminen sosiaalityössä loppupeleissä on? Tekeekö toimeentulotukipäätöksiä jatkossa ”sossuntätien” sijasta ohjelmoidut kyborgit? Vaikka sosiaalityöntekijöiden empaattisuutta välillä kyseenalaistetaan, toivomme vastaukseen tähän jälkimmäiseen kysymykseen olevan ei.

Raha ei voi olla ainoa tuloksellisuuden mittari, vaikka teknologian hyödyntäminen palvelurakenteissa onkin lähtenyt liikkeelle taloudellisista kysymyksistä. Toisen ihmisen läsnäoloa ja kasvokkain tapahtuvan kommunikoinnin tärkeyttä ei voi mitata rahalla. Tämä tulisi muistaa erityisesti kun suunnitellaan verkossa tarjottavia palveluista sosiaalityön asiakkaille. Sosiaalityön asiakkaat ovat useimmiten yhteiskunnasta syrjäytyneitä tai matkalla siihen suuntaan. Näiden ihmisten jättäminen pelkästään verkossa tapahtuvien palveluiden varaan olisi yhteiskunnalle todellinen karhunpalvelus. Sosiaalipalveluiden kulut pienenisivät hetkellisesti, totta kai, sehän on selvää kun osalla asiakkaista ei ole mahdollisuutta tietokoneen käyttämiseen saati osaamista verkossa asiointiin. Ja vaikka kone ja osaaminen löytyisivätkin, niin syrjäseuduilla asiat voivat tyssätä toimivan verkon puuttumiseen. Globaalissa maailmassa tahtoo helposti unohtua, että teknologian hyödyntämisen mahdollisuudet vaihtelevat, riippuen siitä asutko Utsjoella vai Seinäjoella.

Mitä lisäarvoa teknologialla sitten sosiaalialan palveluihin voi saada? Tätä kysymystä olemme lähteneet opinnoissamme pikkuhiljaa selvittelemään. Opintoihimme sivuaineena sisältyvä informaatioteknologia on auttanut asiassa alkuun. Olemme oppineet jo vähän, miten ”puhutaan insinööriä”. Tämä on tärkeä taito meille, sillä tulevaisuudessa tulemme kehittämään verkkopalveluita yhteistyössä it- insinöörien kanssa. Se, että kummatkin osapuolet ovat samalla sivulla, auttaa palveluiden tilaajaa sisältöjen määrittämisessä. Palveluiden tuottaja taas pystyy nopeammin vastaamaan tilaajan tarpeisiin, kun tiedetään tarkkaan mitä halutaan ja rajat missä voidaan toimia. Esimerkkejä onnistuneesta informaatioteknologian hyödyntämisestä hyvinvointipalveluissa ovat esimerkiksi KELA:n ja Verohallinnon sivut. Myös erilaiset jalkautumiskokeilut ovat osoittautuneet hyviksi, KELA:n neuvojien vierailu Suomi24-keskustelupalstalla oli suuri menestys, jolle on mietitty myös jatkoa.

Vastaavanlaisia palveluita soisimme tarjottavan myös jatkossa. Erityisesti nuoret ja nuoret aikuiset ovat asiakasryhmä, jolle informaatioteknologian hyödyntäminen on tullut jo äidinmaidossa. Tälle ryhmälle verkossa ”hengailu” on arkipäivää. Heille palvelu on huonoa palvelua, mikäli sitä ei ole verkossa. Tähän asiakasryhmään tulisi sosiaalityönkin panostaa. Erityisesti nuorisososiaalityölle olisi tässä suuret mahdollisuudet. Ennaltaehkäisevä verkossa tarjottava sosiaalityö olisi taloudellista myös kuntien kannalta. Nuoria ajatellen sosiaalityön pitäisi pystyä siirtymään verkkoon ainakin osittain. Näin saataisiin päivitettyä palveluita muuttuneen yhteiskunnan vaatimuksiin. Mutta asiakaskontakteista täytyy silti pitää kiinni. Hyvää teknologian hyödyntämistä on mielestämme se, että teknologia valjastetaan asiakkaan palveluun entistä useammalla tasolla, sen sijaan että sen varjolla supistettaisiin palvelut ainoastaan verkossa tapahtuvaan asiointiin.

Eli jätetään ne kyborgit vielä hetkeksi odottamaan, mutta ollaan kuitenkin tässä ajassa, kulkien rinta rinnan kehittyvän teknologian kanssa.

Matka Murmanskiin kaamoksen kynnyksellä

Kirjoittajina Lapin Yliopiston sosiaalityön opiskelijat Eija Patrikainen, Sanna Äijälä, Laura Rapo ja Jouni Kinnunen.

Viime syksynä Lapin Yliopiston sosiaalityön kansainvälisten opintojen puitteissa tarjoutui mahdollisuus lähteä Venäjälle Murmanskiin. LAY:n sosiaalityön oppiaineella on meneillään Murmanskissa ehkäisevän päihdetyön projekti ”Ehkäisevän päihde- ja huumetyön koulutuksen kehittäminen Murmanskin alueella (2010-2012)”. Hankkeen tavoitteena on ollut muun muassa koordinoida päihdetyöhön liittyvää virtuaaliopetusta murmanskilaiseen sosiaalityön opetukseen. Hankkeeseen liittyvän virtuaaliopetuksen käynnistämiseen liittyi mielenkiintoinen matka arktiseen kaupunkiin, johon meitä opiskelijoita valikoitui mukaan viisi. Matkan ajankohta oli 22.-25.11.2011 ja nyt kevään keskivälillä on viimeistään hyvä aika muistella matkaa, sekä siellä nähtyä ja koettua.

Itse matka alkoi yhdellä opiskelijalla Helsingistä, kahdella Oulusta ja lopuilla matkalaisilla Rovaniemeltä josta matkaa lähdettiin taittamaan bussilla. Matkaseurueemme koostui muun muassa yliopiston ja ammattikorkeakoulun henkilökunnan jäsenistä, meidän opiskelijoiden lisäksi. Matkaa Rovaniemeltä Murmanskiin kertyy 591 km. Ensimmäinen etappimme oli Salla, jossa lounastimme ja josta suunnistimme rajalle. Rajamuodollisuuksien jälkeen erittäin huonokuntoinen tie Sallasta Venäjän puolelle Kantalahteen höykkyytti matkalaisia, eivätkä näkymät olleet erityisen silmiä hiveleviä alati hämärtyvässä iltapäivässä. Tosin Kuolajärvellä, hieman Suomen rajasta eteenpäin näkyi vanhoja rappioituneita taloja, jotka kertoivat omaa kieltään rajanaapurusten historiasta. Kantalahdesta eteenpäin tie oli hyväkuntoinen. Tien varrella saimme ensimmäisen kosketuksen Venäjään huoltoasemalla kahvilla ja oluella pysähtyessämme.

Murmanskiin saavuimme vasta illalla. Murmanskin keskusta näytti länsimaiselle lukuisine liikkeineen. Vanhat talot loivat osittain eurooppalaistakin tunnelmaa, ainakin bussin ikkunasta katsottuna. Hotellimme oli hyvin länsimainen, jos ei oteta lukuun sitä, että huoneissa oli melkoinen tupakan käry, joka sitten oli pinttynyt myös kokolattiamattoon ja muihin tekstiileihin. Aavemaisen vaikutelman loi myös hotellimme ikkunasta näkyvä tyhjä, ja valtavan suuri 16- kerroksinen Arktika- hotelli, joka toi muiston neuvostoajan vauraasta lomakaupungista.

Murmanskin aamu valkeni myöhään aamupäivällä, olihan enää vajaa viikko kaamoksen alkamiseen. Tukevan aamiaisen jälkeen starttasimme vielä pimeässä Murmanskin Humanistiseen instituuttiin Lapin yliopiston lehtoreiden Suvi Tuomikoski- Koukkulan ja Arja Kilpeläisen, sosiaalityön oppiaineen rehtorin Anneli Pohjolan, sekä Suomi- Venäjä - tulkin vanavedessä. Humanistisessa Instituutissa meidät otettiin lämpimästi vastaan. Päivä koostui sekä venäläisten- että meidän suomalaisten opiskelijoiden esityksistä. Esitykset sisälsivät erilaisia sosiaalityön työmenetelmiä, sekä esitykset HIV:n vastaisesta taistelusta ja Murmanskin alueen HIV-tilastoista, verkko-opinnoista, sekä oululaisesta nuorten päihdehuollosta ja ennaltaehkäisevyydestä ja Murmanskin alueen huumausainetilastojen tarkastelusta.

Murmanskin AIDS- tukikeskuksessa työskentelevä Maria Stepanova kertoi kouluissa tehtävästä ennalta ehkäisevästä päihde ja HIV-työstä. Hän kertoi, että nuorten kanssa käsitellään ennalta ehkäisevyyttä sekä lääketieteen, että sosiaalityön kautta. Työn tavoitteena on vaikuttaa positiivisesti siihen, että esimerkiksi nuoret voisivat löytää vaihtoehtoja päihteidenkäytölle, sekä ehkäistä osaltaan HIV:n leviämistä. Tarkoituksena on lisäksi opetella aktiivisen kieltäytymisen tekniikkaa päihteitä ja HIV-tartuntojen ehkäisemistä ajatellen. AIDS- tukikeskus kuuluu myös ”Think mental fashion”-hankkeeseen, joka kattaa Venäjän lisäksi ainakin Etelä-Afrikan ja Norjan. Hankkeen tavoitteena on lisätä tietoa ja muuttaa suhtautumista HIV:n, sekä nuorten omaan terveyteen. AIDS- tukikeskus toteutti THF-hanketta lukion ekaluokkalaisten keskuudessa interaktiivisen teatterin ja draaman keinoin, johon kaikki halukkaat voivat osallistua. Kuukausi tempauksen jälkeen oppilaat saavat kouluissa täytettävikseen kyselyn tempauksen vaikutuksista. AIDS- tukikeskuksella on myös katutempauksia, joiden tarkoituksena on herättää ajatuksia HIV:n torjunnasta.

Seuraavaksi opiskelijat Ksenija Andrianova ja Ivan Agapov kertoivat Dance for life- hankkeesta. Tässä hankkeessa alle 19-vuotiaille nuorille tuodaan HIV- ja tuberkuloositietoisuutta tanssin, laulun, tiedotusvälineiden ja nuorisoidoleiden keinoin. Dance for life perustuu luovaan itseilmaisuun ja lyhyesti sanottuna hanke toimii siten, että siinä innostetaan, koulutetaan, vedetään mukaan toimintaan, josta myös palkitaan. Tavoitteena on saada miljoona ihmistä mukaan vuoteen 2014 mennessä.

Ennen lounasta Laura ja Sanna kertoivat oululaisten nuorten päihdehuollosta Nuorten päihdeasema Redillä, sekä ennalta ehkäisevästä päihdetyöstä Oulussa. Lounastimme perivenäläis-tyyppisessä lounaspaikassa venäläisten opiskelijoiden ja opettajien kanssa. Täällä lounasruoka oli katettuna pöytiin, jonne tarjoilijat toivat nopeaan tahtiin alkupalan, ruoan ja jälkiruoan. Erityismainintana täytyy sanoa, että saatavilla oli meistä kahdelle maittavaa kasvisruokaa, minkä saatavuutta hieman etukäteen epäilimme.

Lounaan jälkeen jatkoimme koulupäivää esitysten parissa. Boris Lyangayov Venäjän huumevalvontalaitoksen Murmanskin alueelta tuli kertomaan alueen uunituoreista päihdetilastoista. Tilastot perustuvat päihdelääkäreiden ja – laitosten tilastointeihin. Lyangayov kertoi Murmanskin alueen päihdehoitolaitoksissa olevan tällä erää ainakin 2500 päihderiippuvaista. Hän kertoi päihteiden käytön lisääntyneen huomattavasti 2000- luvulla aiempaan nähden. Käytetyimpiä päihteitä ovat lääkkeet, Kannabis, Amfetamiini ja Heroiini. Laiton huumekauppa on lisääntynyt kolminkertaisesti vuoteen 2011 nähden. Lyangayovin mukaan Venäjällä rangaistaan huumeiden käytöstä erityisen kovalla kädellä, jos päihdettä on käytetty julkisella paikalla. Rangaistukset voivat olla 8- 20 vuotta. Lyangayov kertoo, että ehkäisevää päihdetyötä toteuttavat Murmanskin alueella huumeiden vastainen komitea, terveysministeriö, lastensuojelukomiteat, pohjoisen laivaston kasvatustyön osastot, kansalaisjärjestöt ja ortodoksikirkko.

Mattus Kostamo kertoi mettäterapiasta, joka perustuu Norjalaiseen Storfjord- malliin. Mettäterapiassa kunnioitetaan asiakkaan kulttuuria ja siinä mennään asiakkaan omaan ympäristöön toimimaan yhdessä asiakkaan kanssa. Erityisesti mettäterapiaa on käytetty saamelaisten päihdeongelmasta kärsivien asiakkaiden juomista ehkäisemään, vähentämään ja kuntouttamaan. Tämän jälkeen Jouni kertoi perhekoti- elämästä, sillä hän on itse pitänyt perhekotia. Tämän jälkeen Eija kertoi verkko-opiskelun iloista ja kätevyydestä ja alusti näin venäläisten kanssa-opiskelijoiden verkko- opintojen aloittamista.

Lopuksi kuuntelimme AIDS- tukikeskuksessa työskentelevän Olga Stratun HIV- tilastoihin perustuvaa esitystä. Stratu kertoi Murmanskin alueella tulleen 256 uutta HIV-tartuntaa vuonna 2011, kun vuonna 2010 tartuntoja oli ollut 292. Tartunnan saaneista suurin ikäryhmä on 20- 29 vuotiaat, joita vuonna 2011 oli yhteensä 124 henkilöä. Stratu mainitsi, että tilastoidut luvut tulisi kertoa vähintään viidellä, sillä läheskään kaikki eivät tiedä saamastaan tartunnasta. Stratun mukaan suonensisäiset huumeet ovat HIV:n ensisijainen tartuntatapa. Miehet käyttävät enemmän suonensisäisiä huumeita ja saavat tartunnan sitä kautta, kun taas naiset saavat tartunnan useimmiten kumppaniltaan tai ylipäätään seksin välityksellä. Päivä oli monen esityksen vuoksi aikataulultaan tiukka, mutta äärimmäisen mielenkiintoinen tiedon vaihtoineen.

Koulupäivän jälkeen me opiskelijat jalkauduimme porukalla kauppoihin, sekä katselemaan Murmanskin ihmeitä. Museokaupasta löytyivät maatuskat ja armeijakaupassa katselimme huvittuneina mitä erilaisempia Putin- ja Medvedev - esineitä. Kenkäkauppojen tarjonta etenkin saapasrintamalla oli mitä runsainta. Oli onni, että Laura osasi jonkin verran venäjää, joten aivan hukassa kommunikaation suhteen ei tarvinnut vapaa-ajalla olla. Samaisena iltana suuntasimme syömään porukalla ja ilta venähtikin mukavaksi illanvietoksi pikkutunneille saakka.

Seuraavana aamuna pimeässä ja loskassa, ehkä hieman väsähtäneinäkin astelimme tarmokkaasti kohti Humanistista instituuttia. Lopulta meille opiskelijoille jäikin vapaa – aikaa ja lähdimme jatkamaan Murmanskin koluamista venäläisten opiskelijoiden siirtyessä opettelemaan verkko-opintojen saloja. Lounastimme jälleen samassa paikassa. Lounaalta suuntasimme venäläisten järjestämälle vierailulle paikkaan, missä merileijonat ja hylkeet esiintyvät esimerkiksi lapsiryhmille. Paikan työntekijät kertoivat eläinten toimivan myös terapianomaisesti lapsille, joilla on esimerkiksi kehitysviivästymää tai kehitysvamma. Eläimet olivat pienissä altaissa, eivätkä niiden elinolot näyttäneet hyviltä etenkin, kun kyseessä oli vapaudesta pyydystetyt, esimerkiksi kalastajien verkkoon jääneet yksilöt.

Meidän opiskelijoiden toiveesta suunnistimme merieläinpaikasta läheiselle Aljosha- patsaalle samalla kun taivaalta vihmoi räntää. Aljosha on järisyttävän suuri toisen maailmasodan aikainen muistomerkki, jonka jalkojen juuressa palaa ikuinen tuli. Aljoshan juurelta oli myös mitä mahtavimmat näkymät Murmanskin satamaan ja itse kaupunkiin sateisesta ja siksikin hämärästä säästä huolimatta. Aljoshalla käymisen jälkeen bussi kiersi kaupungin laitamilta takaisin keskustaan. Laitamilla oli huonokuntoisia kerrostaloja, joiden parvekkeita asukkaat olivat tuunanneet kuka mitenkin. Lisäksi näkyi kuraisia katuja, sekä huonokuntoisia (vaikkakin niin kauniita) puutaloja, jotka kylteistä päätellen odottivat purkamista ja uuden rakennuskannan rakentamisen aloittamista.

Lopulta bussi jätti opettajat keskustaan ja bussikuski vei meidät opiskelijat ja venäjä- englanti -tulkin Murmanskin AIDS- tukikeskukseen. HIV- tartunnat ovat Murmanskin alueella suuri ongelma. Murmanskin AIDS-tukikeskus käsittää lähes kokonaisen talon erilaisine toimintoineen. Saatavilla on kokonaisvaltaiset palvelut psykologilta, gynekologilta, hammashoidosta, sekä muusta tarvittavasta terveydenhoidosta. Lisäksi talossa toimii ennalta ehkäisevä HIV- työ, joka levittää tietoutta HIV:stä ja sen leviämisen ehkäisemisestä. Suomalaisesta näkökulmasta katsottuna tukikeskuksen palvelut olivat todella kattavat. Hiv-tukikeskus käynnin jälkeen suuntasimme vielä viimeisille tuliaisostoksille suureen markettiin ja pakkaamaan, sillä seuraava aamu toi tullessaan lähdön takaisin Suomeen.

Kotimatka alkoikin kauniilla myöhäis-syksyisellä auringon paisteella ja kaikki mitä tulomatkan pimeys oli kätkenyt sisäänsä, näyttäytyi meille nyt. Hiljaisina katselimme saasteiden pilaamaa Montsegorskin ympäristöä, vaikka itse kaupungin kerrottiinkin säästyneen saasteilta suotuisien tuulien ansiosta. Puuton ja pensaaton maa kertoi kuitenkin karua kieltään välinpitämättömyydestä. Kantalahdessa pysähdyimme tuhlaamaan viimeiset ruplat. Pieni ostoskeskus oli hyvin varustettu ja ne kolikot, joita vielä tämän jälkeenkin jäi, lahjoitettiin hyväntekeväisyyteen.

Lopuksi on sanottava, että matka oli avartava, mielenkiintoinen, sekä Venäläistä kulttuuria auttavasti avaava. Matka olisi voinut kestää useammankin päivän, sillä me kaikki opiskelijat olimme positiivisesti orientoituneita matkaan. Opintopisteitä matkasta ei montaa herunut ja palkattomat vapaapäivät omasta työstä rokottivat lompakkoa. Pointti matkalle ilmoittautumiseen oli kuitenkin itse lähteminen, sekä kiinnostus Venäläiseen kulttuuriin.

Kirjoittajat:
Kaija Luukinen

Anne Pyörälä

Sanna Veteläinen

Kesäkoulun kuulumisia 2011:

Lapin ja Vermontin yliopistojen yhteistyönä järjestämä 13. sosiaalityön kansainvälinen kesäkoulu alkoi maanantaina 23.5.2011. Aurinko paistoi lämpimästi ja toivotti näin kaikki tervetulleiksi Rovaniemelle.

Viikon vastuuopettajina toimivat tänä vuonna professorit Marjaana Seppänen ja Stanley Witkin, jotka avasivat jo perinteeksi muodostuneen kesäkoulun leppoisissa tunnelmissa. Saimme kuulla, että ajatus kesäkoulusta on syntynyt aikoinaan professorien Kyösti Urposen ja Stanley Witkinin yhteistyöstä. Tämän vuoden aiheena oli "Social Work from a Global Perspective". Aihe tuntui heti ajankohtaiselta, sillä kansainväliset kysymykset ovat merkittäviä tämän päivän sosiaalityössä. Tänä vuonna opiskelijoita oli mukana 19 eri maasta ja luennoitsijoina oli sosiaalityön tutkijoita, opettajia sekä jatko-opiskelijoita. Kesäkoulun luennoitsijoina olivat: Stanley L. Witkin Vermontin yliopistosta Yhdysvalloista, William Aled Jones Walesista, C.K. Law Hong Kongin yliopistosta, Elvyra Aciene ja Sonata Maciulskyte Liettuasta, Simona Stanciu ja Simona Bodogai Romaniasta, Johanna Hefel ja Wolfgang Walter Itävallasta, Grace Pollock Kanadasta, Katherine Tyson-McCrae USAsta, Mo Ray Englannista, Julija Eidukeviciute Liettuasta, Ana Niculaes, Vitalie Popecku ja Nicolae Beslui Moldovasta sekä Arja Kilpeläinen Lapin yliopistosta.

Odottavaisin ja uteliain mielin me sosiaalityön opiskelijoina lähdimme mukaan tulevaan viikkoon. Ennakkoon tiesimme ohjelmasta, että viikko koostuu asiantuntijaluennoista, eri maiden opiskelijoiden tekemistä sosiaalityön esityksistä, pienryhmäkeskusteluista eli Workshopeista sekä muutamasta vapaamuotoisesta iltaohjelmasta. Halutessaan opiskelijoilla oli mahdollisuus myös osallistua ekskursioihin Utsjoelle ja Helsinkiin. Viikko koostui monista mielenkiintoisista luennoista. Olemme koonneet tämän katsauksen niistä luennoista ja keskusteluista, jotka koimme tärkeinä globalisoituvan sosiaalityön näkökulmasta. Globalisaatio näyttäytyy jokaisen ihmisen arjessa monenlaisina ilmiöinä. Maailmanlaajuisesti esimerkiksi McDonaldsin, internetin, köyhyyden, väestön vanhenemisen, eriarvoistumisen ja kapitalismin ilmiöt yhdistävät meitä monenlaisin vaikutuksin.

Maanantaipäivä alkoi tutustumalla toinen toisiimme. Syntyi valtava puheensorina ja erilaisten kulttuurien kohtaaminen oli aidosti läsnä siinä hetkessä. Päivän ensimmäinen luento oli Stanley Witkinin. Luennon alussa hän rohkaisi meitä opiskelijoita puhumaan ja osallistumaan yhteiseen keskusteluun, vaikkei englanti olekaan kaikkien äidinkieli. Alussa hän kertoi omista taustoistaan ja Vermontin yliopistosta sekä osavaltiosta. Vermontin yliopisto on Yhdysvaltojen vanhin ja se on perustettu jo vuonna 1791. Stanleyn mukaan Suomesta ja Vermontista löytyy yhtäläisyyksiä, sillä luonto ja ihmiset ovat toistensa kaltaisia. Yksi merkittävä ero löytyi kuitenkin: Vermontin järvessä asustelee hirviö, jonka professori on nähnyt sekä kuvannut ja mekin saimme nähdä sen. :)

Puheessaan Witkin korosti, että sosiaalityön toiminnan ja analyysin perustan luomiseksi on tärkeää pohtia erilaisia maailmanlaajuisia tulkintoja ja niiden vaikutuksia sosiaalityöhön. Hän painotti myös, että sosiaalityössä asioista ei tarvitse olla samaa mieltä eikä ole olemassa mitään yhtä ainoaa oikeaa ja väärää. Ei ole siis olemassa yhtä ainoaa totuutta ja tapaa toimia, vaan asioita on katsottava jokaisen maan omista taustoista ja lähtökohdista käsin. Hän toi esimerkkinä esille muun muassa köyhyyden, joka näyttäytyy erilaisena eri maissa, jolloin köyhyyttä Suomessa ei voida suoraan verrata köyhyyteen Moldoviassa tai Hong Kongissa. Omassa puheenvuorossaan professori Dr. C. K. Law Hong Kongin yliopistosta toi esille, että Kiinassa kapitalismi on vahvasti esillä ihmisten arjessa. Köyhyys ja tuloerot ovat nousseet keskeisimmiksi kysymyksiksi ja ihmiset ovat jakautuneet räikeästi kahteen luokkaan, joka on vähentänyt ihmisten sosiaalista hyvinvointia. Tätä samaa ajatusta korosti myös professori Elvyra Aciene omassa luennossaan torstaina. Hän painotti, että on keskeistä muistaa, että maan oma historia ja yhteiskunnallinen kehitys ohjaavat ihmisten toimintaa ja ajattelua. Acienen mukaan sosiaalityön koulutuksen saaneiden tulisi hakeutua poliittiseen päätöksentekoon luomaan näin toimivaa sosiaalipolitiikkaa ja sitä ohjaavia lakeja, jossa yhdistyvät sekä sosiaalityön teoria että käytäntö. Tässä on suuri haaste myös meille suomalaisille sosiaalityön opiskelijoille.

Witkinin luennolla koimme merkittävänä ajatuksen siitä, ettei tärkeää ole vain se, mitä opimme toinen toisiltamme, vaan erityisesti se, mitä opimme toisistamme. Yhteisenä tietoisena tavoitteena tulisi aina olla pyrkimys lähentyä toinen toisiamme. Mikäli sosiaalityössä tulee eteen tilanteita, joissa asioita pidetään itsestään selvyytenä, tulisi ne ensin kyseenalaistaa ja vasta sen jälkeen etsiä uusia vaihtoehtoja. On tärkeää miettiä sitä, voidaanko globalisaation kautta löytää ratkaisuja näihin ajankohtaisiin kysymyksiin ja haasteisiin.

Witkinin ajatuksia herättäneen luennon jälkeen saimme kuulla Walesin yliopistosta Aled Jonesin luentoa kansainvälisestä projektista, nimeltään The Mental Health First Aid International Programme (MHFA). Toiminnan lähtökohtana on viiden askeleen ohjelma, jossa tärkeintä on, ettei tehdä ihmisen puolesta, vaan annetaan hänelle itselle keinoja oman hyvinvointinsa saavuttamiseksi. Projekti on saanut alkunsa Australiasta, josta se on levinnyt jo 16 eri maahan, Suomi mukaan lukien. Suomessa projektia hallinnoi Suomen Mielenterveysseura. Eri kulttuurien ja eri maiden yhteiskunnalliset eroavuudet vaikuttavat ongelmiin sekä niiden muotoihin ja siksipä keskeisenä ajatuksena on korostaa, että mielenterveys koskettaa meitä jokaista. Mielenterveys tulee nähdä terveytenä eikä sairautena, kuten valitettavan usein on edelleen tapana. Tässä koulutusohjelmassa on yhä enemmän mukana myös sosiaalityöntekijöitä, jotka työskentelevät ihmisten kanssa, jotka tarvitsevat tukea näkemään itse oman hyvinvointinsa laadun ja mahdollisen avuntarpeen.

Jonesin esille tuoman ajatuksen tavoin myös amerikkalainen Professori Katherine Tyson - McCrae korosti, että yksilön oman motivaation ja ymmärryksen kautta on mahdollista parantaa omaa sekä toisten hyvinvointia. Hän kuvasi hyviä tuloksia aikaansaanutta, mielenkiintoista tutkimusprojektiaan, jonka aiheena oli myötätunto ja sen näyttäytyminen väkivaltaa kokeneiden, huono-osaisten afroamerikkalaisten nuorten elämässä. Tässä hankkeessa nuoret itsensä ja toistensa kautta löysivät keinoja myötätunnon kokemiselle ja osoittamiselle, mikä lisäsi heidän hyvinvointiaan. Tyson- McCraen tavoin ajattelemme, että sosiaalityöntekijänä meidän jokaisen tehtävänä on osaltamme osoittaa myötätuntoa ja pitää yllä aina toivoa nuoren taustoista tai ongelmista huolimatta.

Koko viikon aikana kokoonnuimme aina luentojen jälkeen erilaisiin pienryhmiin keskustelemaan maailmanlaajuisista ja ajankohtaisista sosiaalityön kysymyksistä. Erityisen mielenkiintoista oli huomata, että kulttuurisista taustoistamme riippumatta kohtaamme sosiaalityössä opiskelijoina ja työntekijöinä ihmisten arjessa samankaltaisia ongelmia. Paljon yhdistäviä tekijöitä löytyi myös siitä, miksi ylipäätään jokainen oli hakeutunut opiskelemaan juuri sosiaalialalle. Usealla meistä oli omakohtaisia kokemuksia vaikeista elämäntilanteista ja yhdistävinä asioina tulivat esille empatia, välittäminen, rakkaus, halu auttaa, yhteistyö sekä ennen kaikkea ihmisten auttaminen ymmärtämään omia oikeuksiaan.

Workshopeissa vertailimme muun muassa kansainvälisesti sosiaalityön IFSW:n määrittelemiä ydinkohtia sosiaalityölle. Keskustelimme paljon myös sosiaalityön imagosta ja työn tunnettavuudesta eri maissa. Mieleen painuneena esimerkkinä muun muassa hongkongilaiset opiskelijat kertoivat, että heillä sosiaalityön imagon esiin nostaminen ja työn esitteleminen ihmisille tapahtui paikallistelevisiossa esitetyn sarjan välityksellä. Sen jälkeen ihmiset osasivat hakea omatoimisesti apua. Useassa maassa ikääntyvän väestön määrän lisääntyminen sekä maahanmuuttajien integroiminen yhteiskuntaan koetaan erityisen haasteellisena. Keskusteluissa tuli esille, että integroimisessa yhtenä mahdollisuutena voisi olla esimerkiksi ystäväperheet, jotka auttaisivat maahanmuuttajia jokapäiväisissä kysymyksissä. Näiden lisäksi sosiaalityöhön liittyvinä kysymyksinä nousivat keskusteluissa esille erityisesti vallan, kontrollin ja yhteisöllisyyden teemat. Viikon viimeisessä workshopissa pohdittiin sosiaalityön eettisiä näkökulmia yhteiskunnan tarjoamista palveluista. Sosiaalityössä on erityisen tärkeää pohtia eettisyyttä huomioiden kenelle ja millä perusteilla palveluita annetaan. Opiskelijoiden puheissa tuli myös vahvasti esille se, että sosiaalityöntekijöinä on tärkeää muistaa ja ymmärtää se, että kaikkia ongelmia emme voi aina kuitenkaan ratkaista, halustamme huolimatta. Voimme yhteisesti pohtia, mitkä kaikki yhteiskunnalliset ja yksilöä koskevat ongelmat ovat ylipäätään ratkaistavissa sosiaalityön keinoin. Yhteiseksi ja mielestämme jopa tärkeimmäksi kysymykseksi nousi erityisesti se, ettei sosiaalityöntekijöillä oleva käytännön tieto ihmisten elämäntilanteista ja sosiaalisista ongelmista siirry poliittisille päättäjille saakka. Mielestämme tämä tulee olemaan suuri haaste myös tulevaisuudessa. On tärkeää pohtia, että millä tavoin olemme tähän valmiita sosiaalityöntekijöinä oikeasti vastaamaan?

Luentojen vastapainona meillä oli muutamana iltana hauskaa yhdessäoloa eri maiden kulttuurien, musiikin, laulun, tanssin, ruoan ja saunomisen parissa. Kansainvälisen illan aikana jokainen maa esitti ohjelmaa omalla persoonallisella tyylillään. Osallistumiset illanviettoihin olivat vapaaehtoisia, mutta paljon olisi jäänyt viikosta puuttumaan, jos emme olisi olleet mukana. Tunnelma oli iloista ja vapautunutta ja vuorovaikutus opiskelijoiden kesken vaivatonta. Iltojen aikana saimme kokea olevamme maailmanmatkaajia, joiden reppuihin jäi monenlaisia mieleenpainuvia kokemuksia, elämyksiä ja konkreettisia muistoja. Muun muassa Hong Kongin iloisilta ja eloisilta opiskelijoilta saimme muistoksi kirjanmerkit, joihin oli kirjoitettu omat nimemme kiinankielellä. He antoivat myös perinteiset, rahaa sisältäneet punaiset pussit. He kertoivat meille, että vanhemmat antavat samanlaisen pussin lapselleen mm. valmistujais- ja häälahjaksi.

Liettualaista kansantanssia

Kansainvälinen viikko on vierähtänyt ja viikko on ollut ikimuistoinen. Haluamme omalta osaltamme suositella lämpimästi jokaisen osallistuvan henkilökohtaisesti tuleviin kesäkouluihin. Lopuksi haluamme tiivistää ajatuksemme saksalaisen opiskelijan puheenvuorosta lainaamaamme afrikkalaiseen sananlaskuun;

"Alive we live in the same house under the same roof - together we are buried in the same tomb."

(Juri Kilian, student 24.5.2011)